Itse asiassa Suomi on tehnyt johdonmukaista ulkopolitiikkaa jo toisen maailmansodan päättymisestä asti. Huolimatta kylmästä sodasta ja Neuvostoliiton jatkuvasta uhasta, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja vähin erin hivuttautui kauemmaksi idästä ja lähemmäksi läntisiä valtioita.

Maailma kehittyi kuten Suomi

Suomi on johdonmukaisesti rakentanut läntisen mallin mukaista demokratiaa tähän päivään asti. Tällainen demokratia perustuu vapaisiin vaaleihin, edustukselliseen demokratiaan, vallan hajauttamiseen, oikeusvaltioon ja ihmis- ja perusoikeuksien suojaamiseen.

Suomi on kylmän sodan päättymisen jälkeen rakentanut demokratiaa sisäisesti sekä antanut vapaaehtoisesti suuren osan itsemääräämisoikeudestaan EU:lle. Suomi on myös aktiivisesti pyrkinyt myötävaikuttamaan siihen, että kansainvälisiä suhteita toteutetaan YK:n ja muiden monenkeskisten instituutioiden kautta.

Vähän aikaa kylmän sodan päättymisen jälkeen näytti siltä, että myös maailma on kehittymässä samaan suuntaan kuin Suomi. Ajateltiin, että vähin erin maailman maat muuttuvat länsimaisen tyylisiksi demokratioiksi. Esitettiin myös, että demokratiat eivät hyökkää toisten demokratioiden kimppuun. Sodat valtioiden välillä käyvät siis vähitellen vähiin.

Kylmän sodan jälkeen YK:n turvaneuvosto pystyi myös toimimaan ja palautti Irakin ruotuun, kun se hyökkäsi 1990 naapurimaa Kuwaitiin. Venäjä aloitti taipaleensa maana, jonka nähtiin pyrkivän länsimaistyyppiseksi demokratiaksi. Käynnistyi myös pohdinta, mihin NATO:a enää tarvitaan, kun sille ei ollut enää todellista sotilaallista uhkaa. Jotkut tahot halusivat rakentaa EU:sta 2000-luvun alussa liittovaltion ja valtiot taistelivat yhteistyössä monia globaaleja yhteisiä uhkia vastaan.

Miten sitten kävikään?

Venäjän piti muuttua kaltaiseksemme, mutta viimeistään Putinin presidenttiyden myötä länsimaat ymmärsivät, ettei näin käy. Nyt Venäjä on osoittanut, että se käyttää myös sotilasvoimaa tavoitteidensa turvaamiseksi. Venäjä ei ole demokratia kuin paperilla ja maa satsaa sotilasvoimaansa ja fossiilisiin polttoaineisiin.

Kiinasta on vähin erin muodostunut haastaja jopa Yhdysvalloille globaalina taloudellisena ja myös sotilaallisena supervaltana. Kiina on yhden puolueen hallitsema maa, joka oikeuttaa valtansa talouden jatkuvalla kasvulla ja nationalistisilla tavoitteilla. Kiinan kasvava läsnäolo aiheuttaa huolta läntisissä maissa, koska maa ei hyväksy läntisiä ideaaleja ja rikkoo monia ihmisoikeuksia.

Myös se länsi, johon Suomi halusi kuulua on muuttumassa. Sisäisesti suuri osa läntiseen ryhmään luettavista valtioista, myös EU:n jäsenvaltioista, kohtaa populismin haasteen. Populistiset liikkeet sanovat edustavansa oikeaa kansaa ja taistelevansa valtaeliittiä vastaan. Tyypillisesti ne sanovat ajavansa kansallisvaltion etua ja perinteisiä arvoja. Länsimaiseen demokratiaan kuuluva erilaisten arvojen, näkemysten ja kulttuurien arvostus eivät saa populisteilta ymmärrystä. Paljon ajastamme kertoo se, että juuri Britannia ja Yhdysvallat, jotka rakensivat lännestä johdetun maailmanjärjestyksen, ovat nyt populististen johtamia.

Mihin menet Suomi?

Suomi on tilanteessa, jossa sen ajamat yhteiskunnalliset arvot ovat kansainvälisesti vastatuulessa. Populistiset liikkeet ovat voimissaan, myös Suomessa. Samalla Suomen ajama kansainvälinen politiikka monenkeskisine instituutioineen saa yhä vähemmän painoarvoa suurvaltapolitiikan kiihtyessä. Suomen itsensä valitsema kerho, EU, kohtaa myös sisäisiä (populismi, Brexit) ja ulkoisia haasteita.

Suomen itsensä valitsema linja on ollut jo pitkään johdonmukainen. Olemme kehittyneet vastuullisena ja aidosti demokraattisena länsimaisena yhteiskuntana, joka on pyrkinyt edistämään myös globaaleja ihmisoikeuksia ja ympäristönsuojelua. Maailma sitä vastoin on enenevässä määrin menossa kohti autoritääristä populismia ja kansallisvaltioihin rajautuvia poliittisia yhteisöjä sekä suurvaltapolitiikkaa, jossa pienille valtioille jää ainoastaan mahdollisuus sopeutua etsimällä turvallisuusratkaisu, joka maksimoi oman selviämisen. Tämäntyyppisessä maailmassa ilmastonmuutoksen kaltaisiin haasteisiin vastaaminen on mahdotonta, koska se edellyttää valtioilta uskoa kansainvälisiin monenkeskisiin instituutioihin.

Voimme uuden vuosikymmenen koittaessa toivoa, että tämä kehitys ei jatku. Suomi voi edelleen ajaa omia myös globaaleja tavoitteitaan, kuten teimme EU:n puheenjohtajana. Jos kansainväliset suhdanteet tästä vielä heikkenevät, Suomi nimisen maan pitää jälleen kerran miettiä, millä keinoin selviämme niin, ettemme myy sieluamme.

Timo Koivurova
tutkimusprofessori, Arktisen keskuksen johtaja

Teksti on julkaistu alun perin Lännen Median julkaisuissa.