Teksti: Anne Raja-Hanhela
Kuva: Ville Rinne

Resilienssi on tällä hetkellä keskeinen käsite monilla tieteenaloilla ja siihen voi törmätä monista eri aihepiireistä käytävissä keskusteluissa. Käsitteellä tarkoitetaan muun muassa yksilöiden ja yhteisöjen muutosjoustavuutta ja kykyä käsitellä vastoinkäymisiä. Alun perin käsitteen tausta on kuitenkin luonnontieteissä. 

– 1960 ja 70 -luvuilla ekologi nimeltä C.S. Holling oli kiinnostunut siitä, mitä metsäpalosta kärsineelle maastolle tapahtuu. Havainto oli, että tuhon jälkeen metsä kasvaa takaisin entistä vahvempana. Ekologiassa resilienssi viittaa siis ekosysteemin kykyyn palautua häiriöstä, taustoittaa Lapin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Julian Reid.

Ekologiasta ja ympäristöpuheesta resilienssi on siirtynyt erityisesti maailmanlaajuista hyvinvointia, kehitystä ja ilmastonmuutosta koskeviin keskusteluihin.

– Aiemmin keskiössä oli se, kuinka asioita tulee muuttaa esimerkiksi äärimmäisen köyhyyden poistamiseksi. Nyt ratkaisuna nähdään ihmisten oma sinnikkyys, resilienssin lisääminen, jotta he voivat nostaa itse itsensä pois haavoittuvasta asemasta, toteaa yliopistotutkija Marjo Lindroth. 

Reid, Lindroth ja yliopistonlehtori Heidi Sinevaara-Niskanen edustavat resilienssipuheeseen kriittisesti suhtautuvaa tutkijajoukkoa. Heitä kiinnostaa se, mitä kaikkea resilienssivaatimukset kätkevät sisäänsä ja mitä puhe tuottaa yhteiskuntaan.

– Resilienssivaateet perustuvat sille olettamukselle, että kaikilla on samanlaiset lähtökohdat. Kuitenkin on selvää, että ilmastonmuutoksen aiheuttamista ympäristötuhoista kärsivillä ihmisillä, marginalisoiduilla alkuperäiskansayhteisöillä tai esimerkiksi pitkäaikaistyöttömillä ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia ponnahtaa ylös kriisistä verrattuna meihin yhteiskunnassa etuoikeutetussa asemassa oleviin, Sinevaara-Niskanen toteaa.

Historiattomuus ja turhauttava tulevaisuusperspektiivi

Lindroth näkee resilienssipuheen yhdeksi ongelmaksi sen historiattomuuden ja kyvyttömyyden tarkastella tilanteisiin johtaneita taustatekijöitä.

– Marginalisoidut ryhmät, joiden odotetaan pinnistelevän haastavissa olosuhteissa, ovat useimmiten päätyneet niihin ilman omaa syytään. Vaatimus ihmisten jatkuvasta sinnikkyydestä jättää huomiotta menneisyyden painolastin ja katsoo aina tulevaisuuteen. Resilienssivaateilla luodaan aina vain tulevaisuuteen siirtyvää lupausta kukoistuksesta, johon jatkuvalla sopeutumisella voi päästä.

Tutkijoiden mukaan resilienssiä voidaan käyttää myös vallankäytön välineenä, ja sen vuoksi käsitteen kriittinen tarkastelu on erityisen tärkeää. Esimerkiksi YK:n ja Maailmanpankin kehitysohjelmissa resilienssi näyttäytyy eräänlaisena mittarina sille, ovatko ihmiset ja yhteisöt avun arvoisia.

– Resilienssivaatimus on keino siirtää vastuuta valtaapitäviltä haavoittuvalle ihmisryhmälle. Kun hallitukset tai globaalit järjestöt sanovat haluavansa auttaa yhteisöjä sopeutumaan kriiseihin ja olemaan resilienttejä, niin todellisuudessa he siirtävät vastuun turvallisuudesta ja hyvinvoinnista ihmisille itselleen. Se myös normalisoi epävarmuuden, epätasa-arvoisuuden ja turvattomuuden tietyille ihmisille.

Vaikka tutkijat tarkastelevat eri väestöryhmiin kohdistuvia resilienssivaatimuksia kriittisesti, he eivät kiellä sitä, etteikö muutosjoustavuus voi olla elämässä hyvä asia.

– Samassa hetkessä, jossa lisääntynyt resilienssi voi tuottaa yksilölle hyvinvointia, niin valtion politiikkateksteissä ohjaavana elementtinä se voi toimia juuri päinvastoin, heikentäen yhteisöjen mahdollisuuksia tai rajoittaen tarvittavaa tukea ja resursseja, Sinevaara-Niskanen sanoo.

Nato-Suomi puolustuksellisen resilienssin mallimaana

Myös politiikan tutkimuksen kentältä löytyy näkökulmia, joissa resilienssi nähdään pelkästään positiivisena asiana. Käsite esiintyy tällä hetkellä voimakkaasti myös turvallisuus- ja maanpuolustuspuheessa.

– Puolustusliitto Nato on Krimin valloituksesta 2014 lähtien ollut hyvin kiinnostunut resilienssin käsitteestä, liittyen erityisesti Venäjän mahdollisiin aggressioihin ja niihin valmistautumiseen. Perusajatus on, että hyökkäyksen tapahtuessa kansalaisten ja valtioiden ei tule vain odottaa Naton tulevan ja pelastavan heitä, vaan yksilöiden ja yhteiskuntien on oltava valmiita, varautuneita ja resilienttejä, Reid kuvailee.

Reidin mukaan Suomi on erityisessä asemassa puolustuspuheeseen liittyvässä resilienssissä. 

– Naton näkökulmasta Suomi on malliesimerkki resilienssistä muille maille. Keskustelu on poliittisesti hyvin kiinnostavaa, sillä se laittaa ihmiset sodan eturintamaan ja vastuuseen sodan kohtaamisesta.

Tutkijoiden näkemyksen mukaan tällä hetkellä suhtautuminen Suomen yhteiskunnalliseen resilienssiin puolustuksemme perustana on hyvin innostunutta ja positiivista eikä sitä juuri tarkastella kriittisesti.

– Nykytilanteessa Suomessa tunnetaan kansallista ylpeyttä siitä, että olemme turvallisuuspuheen keskiössä ja vieläpä omasta ansiosta, koska olemme tehneet hyvää työtä valmiustason ylläpitämisessä. Tämän diskurssin kriittistä tarkastelua ei liiemmälti vielä ole nähtävissä, Lindroth toteaa.