Suomenkielisessä oikeuskirjallisuudessakin käytetään englanninkielistä soft-law –termiä.
Soft-law on käsitteenä erittäin monimutkainen, mutta käsitteen peruspiirteet ovat yleisesti hyväksyttyjä. Soft-law käsitteellä viitataan keskeisimmin valtion (ja valtioiden tai Euroopan Unionin) ja sen tuottamiin instrumentteihin (viranomaisten julistuksiin, toimintaohjelmiin, ohjesääntöihin jne.), jotka pyrkivät ohjaamaan toimijoiden käyttäytymistä. Ne eivät ole itsessään oikeudellisesti sitovia, mutta niillä voi olla oikeudellista merkitystä.
Kun valtiot neuvottelevat toimintaohjelmasta vaikkapa Itämeren suojelemiseksi, neuvottelevat virkamiehet tekevät sen tietoisina siitä, että toimintaohjelma ei sido valtioita oikeudellisesti mutta kylläkin poliittisesti. Monesti soft-law instrumentilla ikään kuin testataan, voisivatko valtiot myöhemmin neuvotella sen pohjalta kansainvälisen oikeudellisesti sitovan sopimuksen.
Soft-law instrumentti –vaikkapa syyskuussa 2007 YK:n yleiskokouksen hyväksymä julistus alkuperäiskansojen oikeuksista – voi myös vaikuttaa kansainvälisen tapaoikeuden kehittymiseen. Kansainvälinen tapaoikeus sitoo oikeudellisesti kaikkia maailman valtioita. Soft-law instrumenttien hyvinä puolina pidetään sitä, että ne voidaan hyväksyä ilman valtionsisäisiä ratifiointiprosesseja ja että niitä voidaan joustavasti kehittää vastaamaan muuttuviin haasteisiin.