Is our world order changing? / Onko maailmanjärjestyksemme muuttumassa?

14.3.2019 10:00

By simplifying the research of international relations into state-individuals, small and large, we do not promote understanding of the diversity of this system. / Kansainvälisen politiikan tutkimuksen yksinkertaistamisella yksilö-valtioihin, pieniin ja suuriin, emme edistä ymmärrystä järjestelmän monimuotoisuudesta.

When reading Finnish newspapers, one might think that we have already moved into an era of deep uncertainty in international relations. Little Finland is bobbing up and down on stormy waters. The western world that we have gradually come to join away from the side of the Soviet Union and then Russia seems to be evaporating. The heralds of the western world, the United States and the United Kingdom, are in the hands of populists, and it seems that the whole of Europe will soon be too. Russia is playing poker and China is fighting for world domination. Some are already drawing parallels between today and the order that started the Second or the First World War.

I deliberately wrote the above text so that it reflects the level of discussion at which we talk about as complex a matter as the global political situation. We talk about what Germany or Italy (or usually their capitals) are doing, even though the policies of both countries are largely limited by the fact that they are members of the European Union. We ponder that China's power is about to reach the threshold at which the other superpower, the United States must take action. According to a theory, a declining superpower will be challenged at some point. We talk about states as if we were talking about individuals. Sometimes we talk only about their heads of state, about their personality traits and how these traits will lead to this or that outcome that may be positive or negative from the viewpoint of international politics. This also leads to understanding international relations as a relatively simple game, where our own power and options are maximised (hopefully) at the expense of others. Because it is difficult to keep up to date on international politics, scientists and experts are more or less forced to choose their favourite theories, and their hypotheses then transform reality to conform to the theory.

It probably does not come as a major surprise, when I say that this is an extremely simplified image of how the international system works. It is so reader-friendly that it no longer represents the complex system of states, international organizations and other actors that is hard to comment on unless you confine your comments to a particular subject. This way of examining the operations of the international system is of course entertaining. It is a bit like reading a good detective story: different individuals with their own personalities, tensions and conflict between them, tragic fates.

I do not claim this would be of no help in understanding the international system. Of course, we need to spend time trying to understand where populism is rising from and how it is currently changing the western community. Certainly, we must take into account the fact that Russia has used its military force in its neighbouring areas. Naturally, we need to be aware of the risks involved in working with China and the Chinese. As a member of the European Union, we want to work to make the EU survive and improve. However, I do question the way this is described as (again) fundamental change in the international system.

You cannot change the world system just like that. States and other actors have been constructing it, not just after World War II, but from the mid-17th century onwards. After World War II, this construction project accelerated and reached a zenith during the Cold War: the UN Convention on the Law of the Sea, also called the constitution for the seas, was adopted in 1982 after ten years of negotiation by almost all countries in the world. This system has rooted so firmly into the international system that we no longer notice its presence. The international legal system tells us how a nation can try to establish a state or what its basic duties and rights are. Can we even imagine that it would be possible to establish a political entity other than a state? On this solid foundation, the states have constructed rules about any possible issue, decade after decade. Trump or Putin, Beijing or Washington, cannot change this system overnight. This system existed before the current leaders of superpowers and governments, and it will continue after them.

The number of rules the international legal system has accumulated over the years is bewildering. The construction is based on trust and interdependence that the parties have slowly built. I do not mean only the fragile confidence that the heads of state have attained, or the intertwining of national economies. Any rule-based system requires components that we just have to believe in. We no longer question states as key players in international politics, embassies as one of the hubs of international interaction, or coastal states' maritime zones as guarantees of their interests in resources. International mobility - at sea, in the air and in space - has been secured by a large number of rules.

The downside to this system of international law is that it is extremely complicated and, in the opinion of many, boring. That is a disadvantage, because it often remains an activity of the experts only. Shipping professionals are not interviewed on the news, even though maritime traffic is an extremely important function on a global and national scale. Without rules that safeguard and regulate shipping, commodities would not keep moving between continents. Another downside is that only a few international policy experts have enough strength to familiarize themselves with these rules. Often the result is that the fiction of state-individuals is unleashed, and games and drama invade even this field.

The international system is constantly changing. This does not mean that whenever the U.S. elects a new president, the whole world system will change. During George W. Bush’s term, there was talk about a new Rome. In this illusion, the United States took such a strong hold of the world that all the roads were leading to Washington. Donald Trump won the election even though he got fewer votes than Clinton did. Now, the whole world order seems to be having convulsions as Trump is throwing the last remains of international diplomacy to the garbage. What if Clinton had won the election? How deep and how permanent a challenge has Trump ultimately posed to the world order?

I would argue that the actions of individual governments or their leaders will not change the international system - at least in the long term. During George W. Bush, I wondered how the international system could recover, as the United States made such an effort to make the international system its own. Yet recover it did. The rise of populism is a fact in the western countries, but I do not see any profound threat to the international system or even to the EU. I do not think it is helpful to start comparing this period in our lives to any era that preceded World War II.

Why do I think so? I feel that by simplifying the research of international relations into state-individuals, small and large, we do not promote understanding of the diversity of this system. At the same time as Finland is afraid of the disappearance of the multilateral world, I can see that international regulation in many areas is only becoming stronger. I fear that if we keep repeating that the world is really that simple and harsh, people - including the heads of states – really start believing it. I also fear that the more people believe in the Darwinian world of state-individuals, the harder it will be to find people who believe in a better world and are willing to work for it. A simplified world erodes our belief in us being able to overcome real global problems like the climate change.

I hope that all of us interested in international affairs will stop to consider the common interest of ours. We know that it is so complicated that any research tradition can understand it only to a limited extent. Together we can offer a much more diverse picture of the ambiguous world of international relations.

Timo Koivurova

Research Professor, Director, Arctic Centre at the University of Lapland
Adjunct Professor in International Law, University of Turku, University of Eastern Finland


Timo Koivurova
tutkimusprofessori, johtaja, Arktinen keskus
kansainvälisen oikeuden dosentti, Itä-Suomen yliopisto ja Turun yliopisto

 

Suomalaista uutistarjontaa lukiessa tulee mieleen, että olemme jo siirtyneet syvään epävarmuuden aikaan kansainvälisessä politiikassa. Pieni Suomi keikkuu maailmanmyrskyjen keskellä. Se läntinen maailma, mihin olemme hiljalleen Neuvostoliiton ja Venäjän kyljestä hivuttautuneet, on ilmeisesti haihtumassa. Läntisen maailman airuet Yhdysvallat ja Britannia ovat populistien näpeissä, mutta niin näyttää olevan kohta myös koko Eurooppa. Venäjä pelaa nykyään pokeria ja Kiina taistelee maailmanherruudesta. Jotkut vetävät jo yhtäläisyysmerkkejä siihen järjestykseen, josta toinen tai ensimmäinen maailmansota sai alkunsa.

Olen tarkoituksella kirjoittanut yllä olevan niin, että se kuvaa sitä keskustelun tasoa, jolla puhumme niinkin monimutkaisesta asiasta kuin koko maailman poliittisesta tilasta. Keskustelemme siitä, mitä Saksa tai Italia (tai yleensä niiden pääkaupungit) tekevät, vaikka molempien valtioiden politiikkaa hyvin syvästi rajaa se, että ne ovat Euroopan unionin jäseniä. Mietimme, että koska Kiinan valta-asema saavuttaa sen kynnysrajan, jossa toisen supervallan Yhdysvaltain pitää alkaa vastatoimiin. Teorian mukaan vaipuvan suurvallan on sitten jossain vaiheessa se haastettava. Puhumme valtioista kuin yksilöistä. Joskus puhumme pelkästään niiden (yleensä) päämiehistä, heidän luonteenpiirteistään ja miten ne johtavat tähän tai tuohon kansainvälisen politiikan kannalta hyvään tai huonoon lopputulokseen. Tämä johtaa myös siihen, että ymmärrämme kansainvälisen politiikan suhteellisen yksinkertaisena pelinä, jossa oma valta ja optiot maksimoidaan (toivottavasti) muiden kustannuksella. Koska kansainvälisestä politiikasta on vaikea saada tietoa, tutkijat ja asiantuntijat ovat enemmän tai vähemmän pakotettuja valitsemaan mieliteoriansa, jonka taustaoletukset sitten muuntavat todellisuuden teorian mukaiseksi.

Ei tule varmaan suurena yllätyksenä, kun sanon, että tämä on äärimmäisen yksinkertaistettu kuva siitä, miten kansainvälinen järjestelmä toimii. Se on tehty niin lukijaystävälliseksi, ettei se enää tavoita sitä monimutkaista valtioiden, kansainvälisten järjestöjen ja muiden toimijoiden järjestelmää, josta on monesti vaikea sanoa mitään, ennen kuin sen rajaa johonkin asiakokonaisuuteen. Tämä yksilö-valtioihin keskittyvä tapa tarkastella kansainvälisen järjestelmän toimintaa on tietenkin viihdyttävä. Se on vähän niin kuin lukisi hyvää dekkaria: on erilaisia yksilöitä, omine persoonallisuuksineen, heidän välisiä jännitteitä, ristiriitoja ja traagisia kohtaloita.

En väitä, ettei se auta meitä ymmärtämään kansainvälistä järjestelmää ollenkaan. Totta kai meidän pitää käyttää aikaa siihen, että ymmärrämme paremmin, mistä populismi kumpuaa ja miten se tällä hetkellä muuttaa läntistä yhteisöä. Aivan varmasti meidän pitää ottaa huomioon se, että Venäjä on käyttänyt sotilasvoimaansa lähialueillaan. Luonnollisesti meidän pitää olla tietoisia riskeistä, jotka sisältyvät Kiinan ja kiinalaisten kanssa toimimiseen. Euroopan unionin jäsenenä haluamme vaikuttaa siihen, että EU pysyy ja paranee. Kyseenalaistan kuitenkin sen tavan, jonka mukaan kyseessä on (taas) perustavanlaatuinen muutos kansainvälisessä järjestelmässä.

Ei tätä maailmanjärjestelmää niin vain muuteta. Valtiot ja muut toimijat ovat sitä rakentaneet, ei pelkästään toisen maailmansodan jälkeen, vaan jo 1600-luvun puolivälistä alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen tämä rakennusprojekti vain kiihtyi ja saavutti yhden lakipisteensä kylmän sodan aikana: YK:n merioikeusyleissopimus, myös merten perustuslaiksi kutsuttu, hyväksyttiin 1982 kymmenen vuoden ja lähes kaikkien maailman valtioiden neuvottelemana. Tämä järjestelmä on syöpynyt kansainväliseen järjestelmään niin syvälle, ettemme enää huomaa sen läsnäoloa. Kansainvälisen oikeuden järjestelmä kertoo meille, miten kansa voi yrittää perustaa valtion tai mitkä ovat tämän valtion perusvelvoitteet ja oikeudet. Pystymmekö enää edes kuvittelemaan, olisiko mahdollisuus perustaa joku muu poliittinen yksikkö kuin valtio? Tälle vakaalle perustalle valtiot ovat sitten vuosikymmen toisensa jälkeen rakentaneet sääntöjä oikeastaan kaikista mahdollisista asioista. Ei tätä järjestelmää Trump tai Putin, Peking tai Washington noin vain muuta. Tämä järjestelmä oli olemassa ennen nykyisiä suurvaltojen johtajia ja hallituksia, ja se jatkaa olemassaoloaan niiden jälkeen.

Kansainvälisen oikeuden sääntöjen määrä on kaikkien näiden vuosien aikana kumuloitunut hengästyttäväksi. Kansainvälinen järjestelmä perustuu vähin erin rakentuneelle luottamukselle ja keskinäisriippuvuudelle. Eikä tämä tarkoita nyt valtion päämiesten saavuttamaa haurasta ailahtelevaa luottamusta tai pelkästään valtioiden talouksien yhteenkietoutumista. Mikä tahansa sääntöpohjainen järjestelmä vaatii ainesosia, joihin meidän pitää lopulta vain uskoa. Emme me enää kyseenalaista valtioita keskeisinä kansainvälisen politiikan toimijoina, suurlähetystöjä kansainvälisen kanssakäymisen yhtenä solmukohtana tai rantavaltioiden merivyöhykkeitä takaamaan niiden resurssi-intressit. Kansainvälinen liikkuvuus – merillä, ilmassa ja avaruudessa – on varmistettu suurella määrällä sääntöjä.

Huono puoli tässä kansainvälisen oikeuden järjestelmässä on, että se on äärimmäisen monimutkainen ja monen mielestä pitkästyttävä. Se on huono puoli, koska se jää monesti vain asiantuntijoiden omaksi harrastukseksi. Ei laivaliikenteen ammattilaisia haastatella uutisissa, vaikka juuri se on globaalissa ja kansallisessa mittakaavassa äärimmäisen keskeinen toiminto. Ilman sääntöjä, jotka turvaavat ja sääntelevät laivaliikenteen, hyödykkeet eivät liikkuisi koko ajan mantereiden välillä. Toinen huono puoli on se, että vain harva muu kuin kansainväliseen oikeuteen perehtynyt kansainvälisen politiikan asiantuntija jaksaa perehtyä näihin sääntöihin. Tuloksena on monesti sitten se, että yksilö-valtio-fiktiot pääsevät valloilleen ja tekevät tästäkin toimintakentästä peliä ja draamaa.

Kansainvälinen järjestelmä on koko ajan muutoksessa. Tämä ei tarkoita, että aina kun jenkkeihin tulee uusi presidentti, koko maailmanjärjestelmä muuttuu. George W. Bushin aikana alettiin puhua jopa uudesta Roomasta. Yhdysvallat otti tässä kuvitelmassa niin vahvan niskaotteen maailmasta, että kaikki tiet veivät Washingtoniin. Donald Trump voitti vaalit, vaikka sai vähemmän ääniä kuin Clinton. Nyt koko maailmanjärjestys ilmeisesti kouristelee, kun Trump heittelee kansainvälisen diplomatian rippeetkin romukoppaan. Mitä jos Clinton olisi voittanut vaalit? Miten syvästi, ja varsinkin miten pysyvällä tavalla, Trump on loppujen lopuksi maailmanjärjestyksen haastanut?

Väitän, että kansainvälinen järjestelmä ei muutu ihmeemmin yksittäisten hallitusten tai niiden johtajien toimenpiteistä – ainakaan pidemmällä aikavälillä. George W. Bushin aikana ajattelin, että miten kansainvälinen järjestelmä voi tästä toipua, kun Yhdysvallat pyrki niin voimallisesti tekemään kansainvälisestä järjestelmästä omansa. Mutta niin se vain siitä toipui. Populismin kasvaminen on tosiasia länsimaissa, mutta en näe vielä mitään syvällekäyvää uhkaa kansainväliselle järjestelmälle tai edes EU:lle. Ajattelen, ettei ole hedelmällistä lähteä vertaamaan tätä nyt elämäämme ajanjaksoa yhteenkään aikakauteen, joka edelsi maailmansotaa.

Miksi ajattelen näin? Koen, että kansainvälisen politiikan tutkimuksen yksinkertaistamisella yksilö-valtioihin, pieniin ja suuriin, emme edistä ymmärrystä tämän järjestelmän monimuotoisuudesta. Samaan aikaan, kun Suomessa pelätään monenkeskisen maailman häviävän, huomaan itse kansainvälisen sääntelyn monella alueella vain vahvistuvan. Pelkään, että mitä enemmän toistamme toisillemme, että maailma todella on näin yksinkertaisen karu, ihmiset, myös valtioiden johtohahmot, oikeasti uskovat sen. Pelkään myös, että mitä useampi uskoo tähän yksilö-valtioiden darvinistiseen maailmaan, sitä vähemmän meillä on ihmisiä, jotka uskovat parempaan maailmaan, ja ovat valmiita toimimaan sen eteen. Yksinkertaistettu maailma vähentää uskoamme siihen, että voimme kukistaa ilmastonmuutoksen kaltaiset todelliset globaalit ongelmat.

Toivon, että me kaikki kansainvälisistä asioista kiinnostuneet pysähtyisimme tämän yhteisen kiinnostuksemme kohteen äärelle. Tiedämme, että se on niin monimutkainen, ettei yksikään tutkimustraditio saa siitä irti kuin rajallisen ymmärryksen. Yhdessä voimme tarjota paljon monisyisemmän kuvan kansainvälisten suhteiden moniselitteisestä maailmasta.

Our website uses cookies, read more. By continuing to browse the site, you are agreeing to our use of cookies. [I Agree]
OK