Kolumni Kide-lehdessä 2/2009

Vertailemalla vastauksia maaoikeuskysymyksiin

Tutkimusta tehdessäni olen kysynyt muutaman kerran itseltäni: Mikä on työni merkitys ja hyöty yhteiskunnalle ja muille asianosaisille? Mikä arvo tutkimuksen tuloksilla on ja miten niitä voidaan hyödyntää käytännössä?

Alkuperäiskansojen maaoikeuksista keskusteltaessa puhutaan harvoin käytännön asioista. Keskustelua käydään useilla eri tasoilla, mutta harvemmin konkretian tasolla. Maaoikeuksia koskeva tutkimus on hyvin usein teoreettista, vaikeasti ymmärrettävää ja lähestyttävää. Haasteena onkin tuottaa uutta tietoa niin, että se olisi ymmärrettävää niin päätöksentekijöille kuin tavallisille ihmisillekin. Siis tuottaa tietoa niin, että siitä olisi hyötyä. 

Kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten suhteiden tieteenaloilla on tutkittu varsin vähän sitä, mitä kansainväliset sopimukset voimaanastuttuaan todellisuudessa merkitsevät ja millaisia käytännön muutoksia esimerkiksi lainsäädäntöön tarvitaan. Tietoa ei ole myöskään siitä, mitkä ovat ne tosiasialliset velvoitteet, joihin valtio sitoutuu ratifioidessaan sopimuksen. Ratifiointia harkitsevissa valtioissa ongelmat liittyvät lähinnä sopimuksen ns. maaoikeusartikloihin ja vaatimukseen myöntää omistus- ja hallintaoikeus alkuperäiskansoille heidän perinteisesti asuttamillaan alueilla.  

Ongelmia näyttäisi esiintyvän myös ratifioinnin jälkeen. Tutkimuksessani olen tarkastellut alkuperäiskansojen maaoikeuksia niissä maissa, jotka ovat jo ratifioineet ILO-sopimuksen No. 169. Kaikkiaan ratifiointeja on 20 ja suurin osa ratifioinnin tehneistä valtioista on Latinalaisen Amerikan maita. Pohjoismaista Norja ja Tanska ovat ratifioineet sopimuksen, Suomessa ja Ruotsissa harkitaan edelleen.

Valtioiden motivaatio ratifioida sopimus vaihtelee. Useille maille ratifiointi on merkinnyt käytännönläheistä ja taloudellista apua erilaisten kehitysprojektien toteuttamiseen. Suomessa ratifiointia perustellaan mm. sillä, että me olemme ihmisoikeuksien mallimaa ja meidän tulisi turvata ihmisoikeudet myös alkuperäiskansojen maaoikeusasioissa.

Ratifioijavaltioiden joukosta puuttuvat mm. Kanada, Yhdysvallat, Australia ja Uusi-Seelanti. Ne ovat kaikki länsimaiseen oikeusjärjestelmään nojaavia valtioita, joita asuttavat suuret alkuperäiskansaväestöt. Esimerkiksi Australiassa sopimuksen ratifiointia ei pidetä tarpeellisena. Sen sijaan Australiassa on tehty pitkälle meneviä omistusoikeus-ratkaisuja kansalliseen lainsäädäntöön perustuen.

Kokonaisuudessaan ILO-sopims No.169 säätelee asioista, jotka koskettavat elämän perusasioita laidasta laitaan kuten terveydenhoitoa, sosiaaliturvaa, työttömyyttä, koulutusta ja perinteisten elinkeinojen harjoittamista. Em. asiat jäävät usein maaoikeuksien varjoon myös käytännön tasolla. Käytäntöjen tutkiminen on kuitenkin tärkeää, sillä vertailemalla moniin kysymyksiin voidaan löytää ratkaisuehdotuksia.

Tutkimuksellisesti aihe on ollut haastava. Valtioille alkuperäiskansan perinteisesti asuttamien maiden omistus- ja hallintaoikeudessa on pitkälti kysymys suvereniteetin uudelleen arvioinnista sekä usein merkittävistä taloudellisista resursseista, joita ko. alueilla on. Toisaalta kysymys on kolonialisaation historian ja alkuperäiskansan oikeuksien tunnustamisesta sekä virheiden korjaamisesta, ilman ILO-sopimusta tai sen avulla.

Sopimuksen ratifiointia ei sinällään voida pitää itseisarvona, tärkeintä on sopimuksen taustalla oleva tavoite edistää alkuperäisväestön oikeuksien ja aseman turvaamista. Tapahtuuko tämä sopimuksen ratifioinnilla tai ilman sitä, ei sinällään liene merkityksellistä.

Tanja Joona
Tutkija
Arktisen keskuksen PYVI ja ARKTIS-tutkijakoulu
Valmistelee väitöskirjaa ILO-sopimuksesta No. 169

Our website uses cookies, read more. By continuing to browse the site, you are agreeing to our use of cookies. [I Agree]
OK