ArCticles - Arctic Centre Papers

Pohjoisten rakenteiden arvo kasvaa

MarkkuHeikkilä_kuvaKaisaSiren-www.jpg

Markku Heikkilä
24.10.2019

Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö Markku Heikkilä pohtii kolumnissa kansainvälisten yhteistyön rakenteiden merkitystä.

Kymmenen vuotta sitten, puolivälissä lokakuuta 2009, pidettiin Barentsin euroarktisen neuvoston säännönmukainen ministerikokous Murmanskissa. Kaikki tahtoivat silloin paikalle: Venäjän ulkoministeri, Norjan ulkoministeri, Ruotsin ulkoministeri, Suomen ulkoministeri (silloin Alexander Stubb) ja Euroopan komission varapuheenjohtaja, virolainen Siim Kallas.

Nyt on toinen ääni kellossa.

Lokakuun alussa 2019 Barentsin neuvoston kokous oli Uumajassa, Ruotsissa. Ruotsin ulkoministeri luovutti puheenjohtajuuden Norjan ulkoministerille. Muita ministereitä ei paikalla näkynyt. Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto kävi samoihin aikoihin Uumajassa osallistumassa EU:n arktinen foorumi –tilaisuuteen, mutta Barents-kokoukseen hän ei enää ennättänyt jäädä. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, kaikkien Barents-ministerikokousten vakiokasvo, jätti hänkin Uumajan väliin. Oulussa monet vielä muistavat, kuinka Lavrov piipahti kaupungintalolla neljä vuotta sitten vastaavassa tilaisuudessa.

Uumajassa arktisen foorumin yhteyteen järjestetty Barents-kokous jäi pahasti marginaaleihin. Uusi puheenjohtaja Norja lupaa seuraavalla kaksivuotiskaudella edistää terveysasioita, ihmisten välisiä kontakteja ja tiedon kasvattamista. Sen jälkeen onkin taas Suomen vuoro.

Barents-yhteistyö on kansainvälinen menestystarina, muistutti Uumajassa Norjan ulkoministeri Ine Eriksen Søreide. Sellainen se jossain vaiheessa olikin. Nyt kyse näyttäisi olevan enemmän hengissä pysymisestä. Sekin on arvo sinänsä, sillä länsimaiden ja Venäjän rajan ylittäviä yhä toimivia yhteistyön rakenteita ei enää liiemmälti ole, ei etenkään niitä, joissa alueetkin olisivat mukana. Tämä on juuri sellainen rakenne. Barentsin yhteistyö elää yhä mutta takavuosien suuret odotukset ovat enää muisto vain. Muisto haaveista, jotka kohtasivat karun todellisuuden.

Samantapainen tarina on Suomen aloite EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta. Olemassa sekin yhä on, ja se viettää tänä syksynä 20-vuotispäiviään. Aloite henkilöityy Paavo Lipposeen, ja edelleen hän on pitkälti ainoa, joka siitä julkisesti puhuu. Ilman lännen ja Venäjän välisiä sanktioita asia voisi olla toisin, sillä etenkin pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuus ehti saada asioita aikaan.

Kuten Barentsin alueen toimintaan, myös pohjoiseen ulottuvuuteen ladattiin aikanaan valtavia taloudellisia odotuksia. Jälkiviisaana ajatellen ei olisi kannattanut, mutta mennyt on mennyttä. Oleellisempi kysymys kuuluu, onko sama hiipuminen edessä myös arktisen alueen yhteistoiminnassa laajemminkin. Juuri arktisuus on se paikka, jonne odotukset ja katseet ovat pohjoisessa kääntyneet. Arktisuudessa kaikki on näyttänyt olevan avoinna, ja isoimmat konferenssit kokoavat yhä tuhatmäärin osallistujia.

Kauanko niin jatkuu? Barents-toiminta ja pohjoinen ulottuvuus eivät hiipuneet siksi, että yhteistyön rakenteissa niin olisi päätetty. Päinvastoin, kaikki rakenteet toimivat yhä ja kaikki ovat niissä mukana. Hiipuminen tapahtui, koska maailma muuttui ympärillä. Piti tehdä Venäjä-yhteistyötä, mutta Venäjällä keskusjohtoisuus vain kasvoi, ja sitten vallattiin Krim ja luotiin epämääräinen sota Ukrainaan.

Maailman muuttuminen ei ole hidastunut. Parhaillaan sammutellaan joko järjen tai kansalaisvapauksien tai molempien valoja eri puolilla. Vahvoina johtajina itseään pitäville, isosti asioita sotkeville öykkäreille on noussut tilaa siellä täällä. Käänteet ovat niin nopeita, että jotain voi lähteä todella pahasti lapasesta, ellei tosiasiassa jo ole lähtenyt.

Mikä tila näissä oloissa millekään kansainväliselle yhteistoiminnalle jää? Yhä pienempi. Ja yhä tärkeämpi.

Suomen osalta arktisuus on yhä luonteva kenttä toimia. Presidentti Sauli Niinistö jaksaa pitää asiaa yllä tapaamisissaan. Pääministeri Antti Rinne piti hiljattain Reykjavikissa arktisen linjapuheen, jollaista edellinen pääministeri Juha Sipilä ei syystä tai toisesta koskaan tullut kunnolla pitäneeksi. Suomen uuden arktisen strategian valmistelua aloitellaan.

Tähän nähden kaikki on kunnossa. Kyse onkin siitä, mitä tapahtuu toisaalla. Ennen muuta siitä, kuinka Moskovan, Pekingin ja Washingtonin välinen kolmiodraama kääntyilee. Jokin terävä kulma siinä voi hyvin repiä myös arktista yhteistyötä niin, että siitä valuvat ilmat pois.

Suomen pohjoinen politiikka on uuden edessä. Monta vuotta voitiin laskea sen varaan, että asiat menevät aina vain jotenkin eteenpäin ja kohenevat. Nyt kyse alkaa olla sen määrittelystä, mitä pohjoisten alueiden yhteistyöstä pitäisi pystyä säilyttämään, ja kuinka. Jo pelkkä olemassa olevien kansainvälisen yhteistyön rakenteiden säilyttäminen voi olla yllättävän tärkeää: jos ne menetetään, uusia ei näinä maailman aikoina synny.

Markku Heikkilä
Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö


Kolumni on julkaistu alun perin sanomalehti Kalevassa 19.10.2019.

  

All ArCticles >>

 Back to ArCticles frontpage >>