ArCticles - Arctic Centre Papers

Arktinen konflikti – totta, fantasiaa vai vähän molempia?

Timo-Koivurova-photo-Muotka.jpg

Timo Koivurova
18.11.2016

Arktinen yhteistyö on jatkunut lännen ja Venäjän kiristyneistä väleistä huolimatta. Miksi saamme kuitenkin jatkuvasti lukea arktisen konfliktin uhkasta?

Olen pitkään ihmetellyt, miksi arktinen alue näyttäytyy monille aina jonkinlaisen tulevan konfliktin näyttämönä. Muutama vuosi sitten saimme lukea lehdistä, että Jäämeren rantavaltioiden konflikti lähenee, koska ne koettavat vallata mahdollisimman paljon sulavan Jäämeren hiilivetyvaroista. Tutkijat esittivät asiasta varmoja mielipiteitään, ja media innostui viimeisen kultaryntäyksen aiheuttamista geopoliittisista järistyksistä.

Vähemmälle huomiolle jäi se, että koko tarina perustui väärinymmärrykseen. Tutkijat ja media huomasivat kyllä, että Jäämeren rantavaltiot tutkivat Jäämeren pohjaa. Valitettavasti vähemmälle jäi kysyä valtioiden edustajilta, miksi ne nyt noin vaikeissa olosuhteissa sitä merenpohjaa tutkivat. Arktisen alueen rantavaltiot olivat nimittäin merioikeussopimuksen perusteella velvoitettuja siihen. Merioikeussopimuksen mukaan niiden pitää kymmenessä vuodessa sopimuksen jäseneksi tulostaan esittää teknistieteellistä tietoa mannerjalustarajatoimikunnalle, joka sitten arvioi, miten pitkälle valtioiden mannerjalusta merenpohjassa saa ulottua.

Tällä hetkellä konflikti on saapuvinaan Arktikselle kaukaa etelästä. Venäjän Krimin niemimaan laiton valtaus sekä Itä-Ukrainan tapahtumat yleisesti ovat olleet lännelle viimeinen pisara. Pakotteita on asetettu puolin ja toisin ja välit ovat huonontuneet selkeästi. Onko tämä yleinen välien huononeminen sitten vaikuttanut arktiseen yhteistyöhön? Kahdeksan arktista valtiota (pohjoismaat, Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat) ovat Suomen aloitteesta tehneet yhteistyötä jo 1990-luvun alusta niin sanotussa Rovaniemi prosessissa, joka keskittyi ympäristönsuojeluun. Tämä prosessi muodosti perustan nykyiselle pääasialliselle yhteistyöfoorumille, Arktiselle neuvostolle, joka keskittyy ympäristönsuojelun lisäksi kestävään kehitykseen. Sotilaallisen turvallisuuden asiat on rajattu tämän foorumin ulkopuolelle.

Kun kaikki muut Arktisen neuvoston jäsenvaltiot ovat asettaneet Venäjälle pakotteita, voisi kuvitella, että se vaikuttaisi arktiseen yhteistyöhön. Osittain näin on käynytkin. Arktisten maiden armeijoiden esikuntien päälliköiden kokoukset loppuivat Krimin valtaukseen ja myös taloudellinen yhteistyö koki takapakkeja. Tutkijat alkoivat pohtia, loppuisiko arktinen yhteistyö kokonaan.

Mielenkiintoisinta tutkijan näkökulmasta kuitenkin on, että hallinnollis-poliittinen yhteistyö jatkui ja jopa voimistui Krimin valtauksen jälkeen. Ylipäänsä alueen valtioiden väliset foorumit, joissa sekä läntiset valtiot että Venäjä ovat jäseniä, jatkavat yhteistyötään. Arktisen neuvoston suojissa saatiin juuri valmiiksi kolmas oikeudellisesti sitova sopimus, joka edistää tieteellistä yhteistyötä osapuolten välillä. Neuvoston työn pohjalta on myös perustettu uusia kansainvälisiä järjestöjä, jotka käsittelevät alueen talousasioita (Arktinen talousneuvosto), meriturvallisuutta (Arktinen rannikkovartiostojen foorumi) sekä merellistä öljyntorjuntaa (Arktinen öljysääntelijöiden foorumi). Arktisen neuvoston ulkopuolella on myös positiivisia kehityskulkuja. Arktista kalastussopimusta kehitetään ja arktisen merenkulun turvallisuutta parannetaan vuonna 2017 voimaantulevalla oikeudellisesti sitovalla polaarikoodilla. Arktinen yhteistyö näyttäisi olevan kaikkien, myös Venäjän, intressissä.

Jopa mannerjalustaraja-asioissa Venäjä on käyttäytynyt kansainvälisten pelisääntöjen mukaan. Kun se ensimmäisen valtiona maailmassa teki mannerjalustaesityksen toimikunnalle, tämä tieteellinen toimikunta totesi, että Venäjän pitää hankkia merenpohjasta vielä paljon enemmän teknistieteellistä tietoa. Tämän muutetun hakemuksen Venäjä sitten teki toimikunnalle elokuussa 2015. Venäjä on ylipäänsä noudattanut merioikeussopimuksen mannerjalustasääntöjä hyvin tarkasti ja yhteistyöhakuisesti.

Mistä puhumme, kun puhumme konfliktista?

Kun näin paljon käytännön yhteistyötä on käynnissä arktisten maiden välillä, on tärkeää kysyä, minkälaisia konflikteja alueella voisi tapahtua. Jos väitetään, että Venäjän ja lännen välien yleinen huononeminen on johtamassa jonkinlaiseen konfliktiin, on tärkeää pysähtyä miettimään, minkälaisesta konfliktista puhumme.

Jos konfliktilla tarkoitetaan esimerkiksi ratkaisematta olevaa kiistaa siitä, missä merellisen rajan pitäisi sijaita, ei moni asiantuntija hevin hätkähdä. Arktiset valtiot ovat kiistelleet merirajoistaan välillä kahden kesken ja välillä jopa Kansainvälisessä tuomioistuimessa, mutta ne on ennemmin tai myöhemmin saatu ratkottua. Venäjällä ja Norjalla meni yli 40 vuotta ratkaista Barentsinmeren rajakiista, mutta 2010 tämäkin saatiin sovittua. Eikä kiista estänyt maiden välistä yhteistyötä. Nato-maa Norja ja Neuvostoliitto hallinnoivat aikoinaan yhdessä kalavarantoja kiistellyllä alueella. Itse asiassa suurin osa merellisistä arktisista riidoista on läheisten liittolaisten Yhdysvaltojen ja Kanadan välisiä.

Vai tarkoitetaanko konfliktilla yksittäistä tapahtumaa, joka aiheuttaa diplomaattista sanaharkkaa? Jos vaikka Yhdysvaltain tai Norjan rannikkovartiosto ottaa kiinni venäläisen kalastusaluksen tai pakotteiden piiriin kuuluva henkilö matkustaa Huippuvuorille, voidaanko tämä luokitella konfliktiksi? Yksittäiset tapahtumat hyvin harvoin eskaloituvat sen kummemmaksi konfliktiksi kuin lieväksi sanasodaksi, joka nopeasti vaipuu historian hämäriin. Esimerkiksi vuonna 2005 Norjan rannikkovartiosto sai kiinni venäläisen Elektran nimisen kalastusaluksen laittomasta kalastuksesta, mutta alus pääsi pakenemaan Venäjän aluevesille. Vaikka tapaus aiheuttikin sanaharkkaa jonkun aikaa, se ei vaikuttanut yleisesti Venäjän ja Norjan välisiin suhteisiin alueella.

Mitä sitten yleisen geopoliittisen jännitteen leviäminen arktiselle alueelle tarkoittaisi? Yleisesti ottaen, jos jännite Venäjän ja Naton välillä kasvaa, arktinen on tärkeässä roolissa. Venäjän globaalissa sotilasstrategiassa arktinen on tärkeä alue, koska Venäjän pohjoinen laivasto (joka on sen merivoimien keskeisin osa) tarvitsee pääsyn Atlantille. Eikö voida myös väittää, että nyt kun Venäjä on lisännyt sotilaallista läsnäoloaan omilla arktisilla alueillaan, meillä on käsissämme turvallisuusdilemma: Venäjän varustautuminen omilla arktisilla alueillaan johtaa myös sen naapurien lisääntyvään sotilaalliseen panostukseen ja nämä panostukset ruokkivat toinen toisiaan noidankehän omaisesti.

Vaikka arktiset valtiot ovat silloin tällöin sanoneet investoivansa arktisiin turvallisuutta takaaviin toimiin, näin ei ole käytännössä tapahtunut. Yhdysvallat ei saa edes uutta jäänmurtajaa hankittua arktisille alueilleen. Ylipäänsä on tärkeää kysyä, mihin tarkoitukseen Venäjä arktisia alueitaan sotilaallisesti varustaa. Alueen vaikeiden olosuhteiden takia armeijaa tarvitaan moniin tehtäviin Arktiksella, ovat ne sitten pelastustehtäviä tai Koillisväylän laivaliikenteen turvaamista. Tärkeää on myös seurata, toimeenpaneeko Venäjä kaikki nämä suunnitellut sotilaalliset investoinnit arktisilla alueillaan. Nämä ovat kalliita toimia maassa, jonka taloudella ei mene hyvin.

On myös tärkeä pohtia, mitä sotilaallisia tavoitteita Venäjällä voisi arktisella alueella olla. Venäjä on osoittanut, että sillä on kykyä ja tahtoa käyttää myös sotilaallista voimaa ulkopoliittisten tavoitteidensa saavuttamisessa. Tämä on näkynyt jo kauan, Venäjän 2008 Georgia-operaatiosta lähtien ja kiihtynyt 2014 Krimin valtaamisessa, Itä-Ukrainan sodassa ja Syyrian hallituksen sotilaallisessa tukemisessa. Eikö Venäjä voisi käyttää sotilaallista voimaa myös esimerkiksi Lomonosovin harjanteen valloittamisessa, jos kerran Tanska-Grönlanti ja ehkä Kanadakin sitä halajavat?

On tärkeää tehdä selvä ero kahden eri alueen välillä. Venäjä on käyttänyt sotilaallista voimaa kahta valtiota vastaan, jotka molemmat kuuluivat entiseen Neuvostoliittoon, eivätkä kuulu Natoon. On eri asia hyökätä Jäämeren Nato-valtioita vastaan, jotka ovat turvallisuustakuulla sitoutuneet taistelemaan toistensa puolesta.

Voidaan kysyä myös, mitä ihmettä Venäjä sitten ulkopoliittisena voittona juhlisi, jos se vaikka Lomonosovin harjanteen valloittaisi? Hyvin todennäköisesti Venäjä saa suuren osan Lomonosovin harjanteesta ja keskeiset hiilivetyvarat vain noudattamalla merioikeussopimuksen sääntöjä. Lisäksi näillä kiistanalaisilla alueilla ei pitäisi olla mitään taloudellisesti hyödynnettävää; ja vaikka sieltä jotain löytyisi, menisi monta vuosikymmentä siihen, että Venäjä voisi unelmoida poraavansa öljyä näiltä alueilta.

Voisiko Putinin regiimi sitten hyökätä Naton ulkopuolisiin valtioihin Suomeen ja Ruotsiin? Vaikka nämä maat ovat EU:n jäsenvaltioita ja niillä on jonkinasteinen turvallisuustakuu, ei Pohjois-Atlantin sopimuksen kuuluisa viides artikla edellyttäisi Naton puolustavan Suomea ja Ruotsia. Tämäntyyppisten kysymysten asettaminen on tärkeää, koska niiden kautta voimme pohtia, mitä Putinin Venäjä oikeasti on valmis sotilaallisilla keinoilla tavoittelemaan. Ei ole mitään merkkejä siitä, että Venäjän sotilasstrategia olisi täysin ennalta-arvaamaton.

Venäjä on mahdollistanut Abhasian ja Etelä-Ossetian tosiasiallisen irtautumisen Georgiasta sekä liittänyt Krimin itseensä. Kaikki alueet ovat olleet venäläisenemmistöisiä, huolimatta siitä, että ne kuuluivat Georgialle ja Ukrainalle. Krimin laivastotukikohdan ja Mustallemerelle pääsyn varmistaminen olivat varmasti osasyy Krimin valloittamiseen. Putinin tähänastisen sotilaallisen tavoitteenasettelun kannalta on vaikea millään tavoin rinnastaa Georgian maakuntia ja Krimin niemimaata Suomeen ja Ruotsiin.

Arktinen alue ei ole syy aseelliseen yhteenottoon. Jos yleinen välien kiristyminen kuitenkin johtaa sotilaallisiin toimiin Venäjän ja läntisten valtojen välillä, nämä yhteenotot todennäköisesti leviävät myös arktiselle alueelle. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköinen kehityskulku. Keskeisempi kysymys on tämä: missä vaiheessa Yhdysvaltain ja Venäjän välit jäätyvät siihen pisteeseen, että se alkaa vaikuttaa arktiseen yhteistyöhön?

Viime aikojen merkit eivät ole lupaavia: plutonium-sopimus pistettiin jäihin Venäjän toimesta, Syyriassa Yhdysvallat ja Venäjä ovat jälleen vastapuolilla ja Itä-Ukrainan tilanne vain jatkaa vaikeutumistaan. Tämä on jatkuvasti muuttuva tilanne, eikä voida poissulkea sitä, että tulee vastaan raja, jolloin välien huonontuminen johtaa myös arktisen yhteistyön vaikeuksiin.

Selvensikö Yhdysvaltojen presidentinvaalien ratkeaminen Donald Trumpin eduksi vastaamista tähän kysymykseen? Trumpin ja Putinin lausunnot toisistaan vahvistavat näkemystä, että ehkä vastakkainasettelun aika on väistymässä ja myös arktinen yhteistyö vahvistumassa. Toisaalta Trumpin ennalta-arvaamattomuus ulkopoliittisena toimijana tekee hänen lausuntojensa arvioinnin vaikeaksi. Arktinen neuvosto ei tuntuisi olevan foorumi, jossa Trump haluaisi Yhdysvaltojen toimivan: onhan neuvoston toiminnan keskiössä ilmastonmuutos – ilmiö, jota Trumpille ei kampanjapuheiden mukaan ole edes olemassa.

Kylmän sodan muisto ja Arktis-fantasiat

Miksi luemme mediasta enemmän tulevasta arktisesta sodasta kuin kiihtyvästä yhteistyöstä alueella, silloinkin kun yhteistyö sujuu hyvin? Varmasti alueen menneisyydellä on tämän kanssa jotain tekemistä. Olihan arktinen alue yksi kylmän sodan keskeisistä strategisista alueista, jossa suurvallat olivat lähimpänä toisiaan, jopa naapureita. Jotkut ajattelevat, ettei kylmä sota koskaan poistunut alueelta ja että on vain ajan kysymys, koska näiden kahden suurvallan armeijat alkavat uhittelemaan myös arktisella alueella.

Kylmä sota on kuitenkin ohi. Ei ole olemassa enää ideologista suurvaltaa nimeltä Neuvostoliitto, joka pyrki levittämään kommunismin ilosanomaa ja taistelemaan Yhdysvaltoja vastaan eri puolilla maailmaa.

Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä pääasiallinen syy siihen, miksi arktisesta kiinnostutaan, kun sodan kuvitellaan sitä uhkaavan. Arktinen alue on suurimmalle osalle ihmisistä mielikuvituksen ja luovuuden tyyssija ja vain vähemmistölle osa arkista ympäristöämme. Länsimainen populaarikulttuuri on tottunut projisoimaan Arktikseen pahimmat pelkomme ja fantasiamme.

Tämä on valitettavaa, koska alueella on käynnissä monen tason kansainvälinen yhteistyö, vaikka monet merkit maailmanpolitiikassa viittaavat siihen, ettei näin pitäisi olla. Arktisessa neuvostossa toteutuva yhteistyö on esimerkki siitä, miten sotilaallisten asioiden sulkeminen neuvoston toimivallan ulkopuolelle on mahdollistanut sen toiminnan, nykyisestä geopoliittisesta kylmästä kaudesta huolimatta.

 

Kirjoittaja on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen johtaja ja tutkimusprofessori. 
Tekijä haluaa kiittää Christoph Humrichia, Juha Käpylää ja Harri Mikkolaa sekä erityisesti Adam Stepieniä, kriittisistä ja rakentavista kommenteista kirjoitukseen. Tekijä on luonnollisesti itse vastuussa koko tekstin sisällöstä. Tekijä on riippumaton tutkija.

Teksti on julkaistu alun perin Peruste-verkkolehdessä 17.11.2016  http://perustelehti.fi/arktinen-konflikti-totta-fantasiaa-vai-vahan-molempia/